tiistai 28. helmikuuta 2012

Kamala sairaus





Viikonloppu meni kuumeessa. Sanoin tyttärelle, etten ymmärrä, mikä merkitys tällaisilla viruksilla on, sairastuttaa ihmisiä tällä tavalla. Tytär vastasi: "Kai niillä evoluution näkökulmasta on tärkeä tehtävä: poistaa heikot ja sairaat yksilöt." Niinpä. Tämä virus harventaisi populaatiota tehokkaasti, jos rokotteita ja lääkkeitä ei olisi.

Siinä voimattomana maatessani tuli mieleen Anna A:n kertomukset Tiibetistä. Kuinka hän, nuori terve ihminen, sai siellä vuoristotaudin lamaannuttamana tuntea, millaista on vanhana. Kun ei vaan jaksa: ei jaksa kävellä lyhyttäkään matkaa  lepäämättä, puhumattakaan portaiden nousemisesta. Samanlainen tunne oli minulla viikonloppuna. Vessassa käyminen vei kaikki voimat moneksi tunniksi.

Luin joskus lehdestä, kuinka vakavasti sairaana ollut äiti ei jaksanut tavata edes lapsiaan. Ihmettelin sitä silloin: ettei jaksa edes lapsiaan tavata! Nyt ymmärrän senkin asian paremmin. Kai näillä kamalilla viruksilla jotain merkitystä on. Monessakin mielessä.

Huomenna onkin sitten jo työpäivä.










lauantai 25. helmikuuta 2012

Japanilainen teetuokio Pohjois-Karjalan korvessa







Tapahtui tänään: vietin ihastuttavan kaksituntisen ystäväni näyttelyssä pikkuisessa maalaiskunnassa Pohjois-Karjalassa. Joimme teetä ja juttelimme. Muutkin näyttelyvieraat istahtivat hetkiseksi seuraamme.

Meillä kaikilla  pitäisi olla oma teehuone.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Vielä kerran





Sallittehan vielä kerran: perheen viimeinen tanssi vanhat. Nämä bileet ovat sitten ohi. Mukava muisto jäi.

Fiilistelyä







Illalla vielä tanssit yleisölle.

torstai 16. helmikuuta 2012

Edellisen kerran


Tässä tunnelmat neljän vuoden takaa. Parempia kuvia en tähän hätään löytänyt sekavista kansioistani. Pitäisi nekin kansiot siivota....

Sitä on suvussa


Viime viikon perjantaina sitten vihdoin leikkasin Kn tanssiaispuvun. Luokkakaverit ja etenkin Kn tanssikavaljeeri olivat jo aivan hermona: "Ettekö te vieläkään ole aloittaneet puvun ompelua? Tuleeko se varmasti valmiiksi ja mitä sitten, jos äitisi ei saa sitä valmiiksi?" K vastasi:" Sitä on suvussa: täti aloitti serkun tanssiasipuvun ompelun neljä päivää ennen tanssiaisia. Kyllä se tulee valmiiksi." Kun sisareni leikkasi tyttärensä tanssiaispuvun neljä päivää ennen tanssiaisia, niin ajattelin silloin, etten IKINÄ jättäisi puvun ompelua niin viime tinkaan. Enkä jättänytkään: minulle jäi kuusi iltaa aikaa ommella puku. Että kai meillä jotain luottamusta elämään on, jos sitä tällaisilla mittareilla voi mitata.




Tässä sovituskuvia. Puku on yksinkertainen, yläosan kaavan muuntelin Jackie Kennedyn mekon kaavasta kirjasta Kuuluisat vintagemekot ja hameosa on tavallinen pikkuisen kellotettu hame. K ei halunnut mitään koristelua, minä olisin halunnut.


Aamulla alakoulun tuntien aikaan joku koputti luokan oveen. Elina meni avaamaan ja meinasi kuolla säikähdyksestä. Niin me muutkin. Tyyppi hiippaili luokkaan puhumatta mitään, muovisista suojakengistä kuului pelottava hiips-hiips -ääni ja oppilaat pakenivat kuka minnekin. Sitten tyyppi häipyi ovesta yhtä salaperäisesti kuin tulikin.



Iltapäivällä tuli sitten lisää porukkaa, ei niin hiljaisia kuin aamuinen tyyppi.

Huomenna on sitten ne tanssit. Mekko on valmis, tyttö on tyytyväinen pukuun. Voin huokaista.
Menen saunaan, otan lasin viiniä.Tunnustan: olin välillä hermona, kun ajattelin, että jos jotain odottamatonta sattuu. Että saan oksennustaudin, poltan silitysraudalla kankaaseen läikkiä tai teen ratkojalla reiän keskelle helmaa eikä puku tulekaan  valmiiksi....Miten se oli se luottamus elämään?

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Nyt nämä kelpaakin!


Kun tulin kotiin töistä, niin eteisen lattialla oli epämääräisesti tutun näköisiä nyyttejä. Tytär oli käynyt vintillä etsimässä "jotain kivaa hametta" ja tuonut samantien alas "muutaman muunkin kivan vaatteen". Olin VÄHÄSEN äimistynyt, sillä olen kuullut aika paljon kriittistä arviointia tyylistäni. Ehkä tyylini on nykyään huonompi, sillä nämä kuteet ovat todella vanhoja: ehkä joku muistaa näistä jotain ammoisilta opiskeluajoilta? Olin silloin pieni ja siro niinkuin tyttäreni nyt. Ja hippihameet oli muotia.


Olen saanut viime päivinä kivaa postia, kiitos tosi paljon. Erityiskiitos kelkkamummolle kannustuksesta bloggaamaan. Kannustus on tärkeää, kun tuntuu, ettei ole mitään, mistä blogata.....


Kymmenen päivää sitten Lilli-vanhus vielä lenkkeili kanssamme, mutta nyt Lilliä ei enää ole. Kummallista, että tunnen samanlaista surua kuin äidin kuoltua. Eläimestäkin voi tulla läheinen ja rakas. Lilli kuului elämäämme 14 vuotta.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Opin uutta







Takana KAMALAN kylmä pakkasviikko, melkein -40 astetta pakkasta. Pakkasista huolimatta kaikki kuitenkin toimii tässä yhteiskunnassa.  Hienoa, vai mitä?

Perjantai-iltana lähdin opettelemaan marttakerhoilun merkeissä voileipäkakkujen tekoa. En olisi mennyt, jos en olisi tullut etukäteen luvanneeksi. Onneksi olin luvannut, sillä meillä oli hauskaa naapurikylän satavuotiaassa maamiesseuran talossa. Vähän oli viileää, mutta se ei tahtia haitannut: teimme kymmenen voileipäkakkua tuosta vaan, me ensikertalaiset. Kaikki sujui, meillä oli mainio opettaja.

Kohta lähden maistelemaan noita kakkuja, pitäähän meidän kylän kylätoimikunnan viedä tervehdys naapurikylän satavuotiaalle. En lähtisi tänäänkään, jos en jollain ihmeen konstilla olisi joutunut kylätoimikunnan taloudenhoitajaksi. Toimi ei todellakaan sovi minulle, mutta maaseudulla pienissä kylissä toimijoita on vähän.