Kesä meni ja loma siinä sivussa. Oli juhlia: kahdet pyöreät synttärit, yhdet rippijuhlat, kotiutumisjuhlat ja muutamat muut pienemmät kakkujuhlat. Kiloja kertyi.
Tein klapisavottaa talkoisiin tulleiden sukulaisten kanssa. Naapurin kanssa muistelimme isää, joka melkein 90-vuotiaana sahasi pokasahalla puut, jotka nyt teimme klapeiksi. Me teimme klapit koneella, tietenkin.
Muistin naistenlehdestä lukemani jutun, jossa kerrottiin, kuinka ihmiset ilmaisevat rakkauttaan: mies hakkasi niin paljon halkoja, että ne riittivät vaimon kuolemaan asti. Isä kuoli kolme vuotta sitten, äiti polttelee ensi talvenakin isän hankkimia polttopuita. Osasimmeko arvostaa tätä rakkaudenosoitusta silloin, kun isä eli? Osaanko tunnistaa tapoja tunnustaa rakkautta?
Haeskelimme sukujuuriamme. Jaoimme suuret perinnöt uudelleen moneen kertaan, oikeudenmukaisemmin, mutta ilman katkeruutta - olemmehan pärjänneet ilman niitäkin oikein hyvin.
Vierailin sukulaisten ja ystävien mökeillä, huviloilla ja kesäasunnoilla järvenrannoilla ja merenrannassa ja maalla ilman kumpaakaan vesielementtiä. Mukavia tapaamisia, viehättäviä kesäasuntoja.
Parasta oli kumminkin, kun tapasin opiskeluaikojen läheisen ystävän, vain 21 vuoden tauon jälkeen. Oli hämmästyttävää, kuinka samanlainen elämänkaari meillä oli ollut ja kuinka yllättävän samanlaisia asioita olimme löytäneet: kuka olisi 20 vuotta sitten uskonut, että ME harrastamme puutarhaa? ONNEKSI puhelimeni alkoi yhtäkkiä itsenäiseksi ja soitti ystävälleni ja ONNEKSI ystäväni soitti takaisin. Sattumaa tai johdatusta, kuinka vaan haluatte.
Kävin todella vähän näyttelyissä. Niistäkin toisessa huomioni vei ihastuttava ympäristö, jossa taiteilija Alma Pääkkönen maalasi. En ihmettele, että kotiympäristö oli hänelle ehtymätön inspiraationlähde. Avajaisissa ihastelin vain pihapiiriä ja tupamiljöötä. Kävin kyllä myöhemmin tutustumassa myös taiteilijan tuotantoon.
Villa Roosa Orimattilassa on ollut jo kolmena kesänä käyntikohteeni. Niin nytkin. Myös siellä on ihastuttava miljöö ja näyttely on takuuvarmaa laatua.
Omat taiteilut jäivät vähiin, vaikka lupasin itselleni, että piirrän joka päivä vähintään tunnin. En piirtänyt joka päivä...enkä maalannut, vaikka tein pohjustuksetkin. Puuttuu intohimo.
En käynyt yhdessäkään konsertissa enkä kesäteatterissa. Nukketeatteria sentään näin.
Olen kumminkin tehnyt jotain, mitä en koskaan ennen: tavannut eka kertaa elämässäni blogituttavan "oikeassa elämässä". Jännitin kamalasti tapaamista, vaikka tuttavuutemme netissä on kestänyt jo vuosia. Ihan turhaan, sillä Solveig oli juuri sellainen sydämellinen ja mukava ihminen kuin bloginsakin. Ja kuinka ihastuttava perhe myös! Kiitos Solveig, oli kiva tavata!
Kun viime viikonloppuna palasin kotiin, olin täynnä "kotienergiaa", vaikka tietenkin harmittelin ruskeaksi muuttunutta puutarhaa (tässä meillä ei todellakaan ole satanut ainakaan kuukauteen - liekö sitten tuo iso järvi, joka pilvet pysäyttää) ja puuttuvia kuutta pystyuunia, joita ihastelin ystäväni kesäkodissa.
Siispä: puutarhaan oli turha mennä, siellä ei ole MITÄÄN tehtävissä. Syyskukatkin kaikki nopeasti kukkineet tai ruskeiksi paahtuneet. Olen siis pyykännyt, pyykännyt ja pyykännyt. Nauttinut siitä, että täkit, tyynyt ja lakanat, kaikki kuivuneet sillä välin, kun uusi koneellinen pyörii. Aamuin ennen paahdetta tietenkin vadelmia poimimassa, samoin illalla paahteen vähän hellitettyä. Siihen meni viimeinen kokonainen lomaviikko: oliko järkeä? Onko naisen töissä yleensä mitään järkeä; sitä mietin, kun pesin kukkaruukkuja. Tuhlasin kallisarvoista juomavettä ja tein työtä, jota kukaan ei osaa arvostaa. Naisen pikkupuuhailuista ei jää jälkiä vaikka ne tehdään kohta uudestaan. Paradoksaalista? Miten olisin viisaasti käyttänyt viimeisen lomaviikon?
Ikimuistoisen ihana kesä säiden puolesta. Nautinko tarpeeksi joutilaista hetkistä puutarhassa, ihastelinko erityisen kauniita iltaruskoja, aurinkoisia järvenselkiä? Oliko minulla hyvä kesä?
