Sata vuotta sitten juuri tänä samaisena päivänä syntyi Pohjanmaalla pieneen tuvan ja kamarin mökkiin poikavauva, joka ristittiin Eeroksi. Aika oli silloin toisenlainen kuin nyt: elettiin Venäjän suurruhtinaskunnassa ja aika oli levotonta
maailmalla ja Suomessakin. Hevosella liikuttiin, jos sellainen oli, muutoin käveltiin.
Eero aloitti kansakoulun ja menestyi siellä hyvin niinkuin sisaruksetkin. Koulunkäynti olisi maistunut, mutta mitään mahdollisuuksia neljän luokan jälkeen ei ollut: lähin oppikoulu oli 60 kilometrin päässä Kristiinankaupungissa ja sinne lähtivät vain niiden talojen lapset, joilla oli varaa maksaa koulutus ja "kortteeri". Eero-poika kävi kesäisin paimentamassa kylän karjaa ja vähän vartuttuaan hän sai töitä "tiilipoikana" eli kantoi rakennuksilla tiiliä muurareille.
17-vuotiaana Eero lähti Lappeenrantaan ratsuväkijoukkoihin, mikä lienee ollut aikamoinen kokemus pojalle, joka ei ollut liikkunut paljon kotikylän ulkopuolella. Armeijan jälkeen alkoi pitkä sotakomennus, josta Eero selviytyi fyysisesti ehyenä, mutta muuten sotakokemukset ei voinut olla jättämättä jälkiä.
Eero oli isäni, joka eli 90-vuotiaaksi ja näki suuren muutoksen yhteiskunnassamme. Materiaalinen vauraus lisääntyi, mahdollisuudet opiskeluun ja oman elämän hallintaan paranivat. Uusia teknisiä laitteita tuli koko ajan lisää ja lääketiedekin kehittyi. Isäkin sai kymmeniä lisävuosia sydämen tahdistimen ansiosta. Vaikka isäni elämä oli köyhää ja nuoruuden kokemukset kovia, hän jaksoi silti olla aina iloinen ja otti uuden päivän uutena mahdollisuutena. Luulen, että hän oli aika onnellinen ihminen. Luin jostain, että ihmisen onnellisuus on puolet geneettistä ja puolet muuta; isälläni oli varmaankin nuo perinnölliset onnellisuusgeenit. Minusta tuntuu, että minäkin olen saanut perinnöksi samoja geenejä. Paras perintö, jota voi toivoa.
Kiitos isä.
Kuvassa isäni ensimmäisen lapsenlapsensa kanssa 1990-luvulla.
