sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Luin kirjan


Eilen illalla aloin lukea Banerjee-Louhijan kirjaa äidistään. Kirja tempaisi mukaansa niin, että luin sitä kolmeen asti yöllä ja aamulla sitten loppuun. Kirja oli todella mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, mutta miksi siitä jäi niin APEA ja surullinen olo? Oliko syynä se, miten kylmästi kirjailija kirjoittaa äidistään, ilman ymmärrystä ja rakkautta vai vanhan naisen yksinäisyys ja toivoton rakkauden etsiminen, läheisten ihmissuhteiden kaipuu? Vai se, että kirjan elämänpiiri kaikenkaikkiaan on niin vieras, yläluokkainen ja siksi outo?

Apeaa mielialaa lisää tietenkin vielä tämä harmaa sää, joka vaan jatkuu ja jatkuu. Aurinko on paistanut joulun jälkeen kahtena päivänä, ehkä 12 tuntia kaikenkaikkiaan. Aurinko! Missä olet - täällä kaivataan!


Projektit odottaa. Viikonloppuna sairastuin ja viikollakin olin pois töistä pari päivää. On tullut nukuttua. Toivottavasti tauti on nyt ohi.

Kommentissa saamastani vinkistä viisastuneena kävin ostamassa uusimman Maalla -lehden numeron: siinäkin oli kanavatyöideointia! Samalla reissulla hemmottelin itseäni myös uudella Divaani -lehdellä; siinä taas oli koko seinän peittävä käsityökollaasi. Sellainenkin olisi kyllä kiva, materiaaliakin on kaappien kätköissä.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Tilkkutyötä ja vähän muuta


Aamulla oli lähdettävä käymään keskustassa siitäkin huolimatta, että olo oli kuumeinen ja olisin mieluummin jäänyt sänkyyn. Oli pakko lähteä ostamaan iso jumppapallo, sillä eräs oppilas halusi tilkkutyönä päällystää jumppapallon "ettei se olisi niin ruma". Kuusi- ja viisikulmioiden laskeminen sopivankokoisiksi vaatii sen verran laskemista ja kokeilua, etten uskalla luottaa rutiiniin vaan haluan kokeilla työn etukäteen kotona. Nyt on jumppapallo, pitäisi aloittaa laskeminen, huh! Matemaattinen, pitkään levossa ollut aivoalueeni taistelee vastaan, haluaisi jatkaa lepotilassa. Katsotaan, saanko heräteltyä matemaatikon itsessäni.


Kanavatyöprojektini on edistynyt niin, että olen saanut kerättyä (kiitos ahkerille apulaisille myös!), pestyä ja prässättyä tarpeeksi paljon kanavatöitä suunnittelemaani mattoon. Mutta, mutta...nyt ongelmaksi onkin muodostunut se, että ennen niin inhoamani kanavatyöt ovatkin alkaneet näyttää minusta niin kauniilta, etten ehkä raaskikaan ommella niistä mattoa. Sitten vielä kun ajattelen sitä työmäärää, joka niiden eteen on tehty, niin miten saatan tehdä niistä maton. Idea ei yhtäkkiä enää tunnukaan hyvältä.


Vielä menin ostamaan nämäkin: kehystetyt, joista nyt pitäisi raastaa nuo kanavatyöt pestäväksi ja sitten mattoon ommeltaviksi. Voinko tallata Tuhkimon? Voisitko sinä?

torstai 14. helmikuuta 2013

Legolas


Luin eilen iltapäivällä töiden jälkeen kaikessa rauhassa Hesaria, kun yhtäkkiä silmään sattui juttu penkkaripukeutujista. Siltä istumalta soitan tyttärelle: "Sulla on huomenna penkkarit, eikä sulla ole mitään vaatteita sinne!" "Äiti!! Luuletko, etten tiedä!" " Mutta miten sä aiot pukeutua sinne?" " Älä nyt hermoile - kyllä me jotain keksitään!" No, kai minä nyt kumminkin aloin hermoilla.


Alkoi armoton aherrus ja kirpputorikassien kääntäminen. Löytyi oppilaiden huopikkaiden pohjiksi ostettu vihreä mokkaliivi ( joku oli jo leikannut taskusta palasen johonkin työhön ), mustasta nahkatakista leikattiin hihat ( nahkatakkejakin on jo usempi Laura Birnin ja Trashionin innoittamina hankittuja) ja 25 vuotta vanhasta villakankaasta tehtiin viitta ( siitä oli kai joskus tarkoitus tehdä talvitakki ). Onnistuin keksimään myös vuosia sitten ostamani taotun soljen toimintaperiaatteen. Saatiin viittakin sidottua oikealla tavalla!

Mies teki jousen vanhasta suksesta ja nuolen suksisauvasta.


Ja kas: tässä hän on, ilmielävä Legolas! Olin NIIN tyytyväinen! 

Mutta onko meillä kaiken AINA pakko jäädä ihan viimeisille tunneille?!

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Liljankukka


Tarkoitus oli viettää koko harmaa talvipäivä yöpuvussa Anna Kareninaa lukien. Innostuin lukemaan kirjan, sillä uusi Anna Karenina -elokuva oli todella hieno. Mutta sitten sainkin innostuksen lähteä katsomaan musiikkinäytelmää sanoittaja Kerttu Mustosesta, joka oli kotoisin täältä.

Liljankukka, Siks´oon mä suruinen, Kielon jäähyväisetMuistatko metsätien ja monet muut Mustosen sanoitukset - mitä hienoimpia runoja! Tuttuja iskelmiä lapsuudesta: isä lauloi näitä ja radiostakin näitä kuultiin. Silti sanoitukset aukesivat minulle vasta nyt, kun näytelmä hiukan (kömpelösti kylläkin) johdatteli aikakauteen, jolloin sanoitukset tehtiin. Sota-aikaan ja sodanjälkeisiin vuosiin. Noihin surullisiin, kaipauksen täyttämiin aikoihin, kun nuoret miehet olivat rintamalla ja osa ei sitten palannut ollenkaan. Kansakunnan yhteisiä tuntoja, yhteistä muistia.

Nuo iskelmät ovat lapsuuteni äänimaisemaa niinkuin Juice tai Hector omien lasteni äänimaisemaa....kun tulin kotiin, tytär olikin laulamassa Juicea. Avautuvatko Juicen tekstit hänelle joskus historiallisesta näkökulmasta? Tai runoina?