Aamulla aikaisin olimme jo menossa metrolla bussiasemalle ja sieltä bussilla 120 kilometrin päähän Kiinan muurille. bussiasemalla oli kunnon karsinat, jotka ohjasivat bussiin: niissä karsinoissa ei kiilaajilla ole mitään mahdollisuuksia.
Tässä ollaan jo tinkimässä pimeältä taksilta matkaa muurille. Alussa tinkiminen tuntui jännältä ja mukavalta, mutta äkkiä se alkaa kyllästyttää ja alkaa kaivata sosiaalisuuden sijaan kiinteitä hintoja. Anna-oppaamme on tottunut tinkimään, hänestä se ei ollut ollenkaan raskasta.
Jokainen on nähnyt lukemattomia kuvia Kiinan muurista, niin minäkin. Mutta ei kuvat mitään: muuri täytyy KOKEA.
Jo alhaalta muuri oli vaikuttava, mutta parempaa oli luvassa. Ensin köysiradalla ylöspäin ja loppumatka jyrkkää rinnettä paahtavassa helteessä patikoiden. Siinäpä sitten meidän keski-ikäisten sydämet hakkasivat ja taisi siinä jo sydänkohtauskin käydä mielessä. Perillä maisema ja muuri itsessään korvasivat kaiken. Luulimme, että pahin on nyt ohi ja voimme nauttia rauhallisesta kävelystä muurilla ja maisemista. Mutta ei: pahin olikin edessä! Muuri oli paikkapaikoin kammottavan jyrkkä ja portaat muurilla olivat kuluneet erittäin vaikeasti laskeuduttaviksi, koska olimme muurin restauroimattomalla osuudella. Seurueemme jännitys ja suoranainen pelko purkautuivat eri tavoin: yksi sai kammottavan raivarin, kaksi hysteerisen nauru- ja kikatuskohtauksen, josta seurasi lisää kiistaa, koska muut ajattelivat, että heidän peloilleen nauretaan. Loput seurueesta heittäytyivat korostetun rauhallisiksi ja asiallisiksi ja yksi totesi lakonisesti: "Minä en pysty tähän." Tällä porukalla sitten lähdettiin laskeutumaan, toinen toistamme tukien. Pahimmissa kohdissa taisimme mennä istualtamme rapulta toiselle. Olimme me aikamoinen seurue. Varmasti joku nuorempi turisti ajatteli: jäisivät jo kotiin nuokin. Tosin ei siellä paljon muita näkynyt...
Muuri oli KOKEMUS. Muuri oli KAUNIS ja mittasuhteet valtavat: muuri jatkuu kukkulalta toiselle ja häviää lopulta savusumuun. Luulen, että ilman ponnistelua ja pelkoa kaatumisesta tai kompuroinnista, kokemus ei olisi ollut näin vahva. Fyysinen ponnistelu ja henkinen itsensä voittaminen (kaikki meistä taitavat vähän pelätä korkeita paikkoja) lisäsivät elämyksellisyyttä ja maisemien vaikuttavuutta. Kertakaikkiaan hämmentävän hieno kokemus. Alan uskoa, että nojatuolimatkailu ei eduistaan huolimatta ole aina paras, vaikkakin vaivattomin.
Sitten taas sama matka pimeällä taksilla bussille ja siitä kohti Pekingin keskustaa. Alkoi valtava sade ja ukkosenilma. Hieno kokemus sekin.
Pekingissä olikin Annalla aikamoinen tinkiminen, että saimme taksin ottamaan koko porukan yhteen autoon. Satoi, olimme nälkäisiä, joten pimeäkin taksi sai kelvata.
Päivän kruunasi huippuravintola: feikki-kasvisravintola. Tilasimme lammasta, kalaa, kanawokkia ja kuuluisaa Pekingin ankkaa, kaikki kasviksista valmistettua. Aivan ihana tunnelmallinen paikka, ihanat ruuat, jotka paitsi näyttivät myös MAISTUIVAT liharuuilta (vai kuvittelinko vain?). Tiibetiläismunkkien reseptejä; he kun eivät saaneet syödä lihaa, mutta halusivat kuitenkin syödä lihaa (oliko se näin?).
Puolenyön aikaan hotellissa pakollisten venyttelyjen jälkeen kaaduin sänkyyn. Viimeinen ajatus oli: en koskaan enää matkusta minnekään ilman HENKILÖKOHTAISTA opasta. Kiitos Anna! Oli ihana päivä täynnä elämyksiä.
