voih!

Voih! Taitaa minun blogi-innostus hiipua.... Tuntuu, että toistelen itseäni, ei ole mitään viisasta tai edes vähemmän viisasta sanottavaa. Ohimenevää?

Mutta tänään sentään ponnistauduin Jaana Venkulan luennolle ja onneksi ponnistauduin. Venkula on innostava ja aito luennoitsija. Ajankohtainen ja asiantunteva. Vakuuttava. Luovakin, sillä niin luontevasti hän liitti viime päivien uutiset, urheilut ja autohallien kattojen romahtamiset luentoonsa, jossa ensisijaisesti käsiteltiin toiminnan suhdetta tiedon YMMÄRTÄMISEEN. Ja käsillä tekemisen (myös muun motorisen ja taiteellisen toiminnan) yhteyksiä mielihyvähormonien erittymiseen ja miten sitä kautta voitaisiin saavuttaa eupraxia eli toiminnan tuottama onni, DYNAAMINEN MIELENRAUHA; tunne siitä, että kyllä minä pärjään, vaikka elämässä on keskeneräisiä asioita ja selvittämättömiä kysymyksiä. Nämä mielihyvän ja selviytymisen kokemukset vaikuttavat aivojen geeniTOIMINTAAN, joten ihminen itse luo itselleen persoonallisuuden. Mielenkiintoinen ajatus, ymmärrettävä ja looginen. Oikeastaan hyvin lohdullinen. Nämä nyt päällimmäisinä jäivät mieleen.

Mutta paras oli kumminkin luennon loppu. Venkula kertoi, kuinka Riitta Uosukainen sanoi hänelle kerran: " Ihmisen pitää olla sellainen, että se tuletta nurkasta näkyy!" Ollapa sellainen itseluottamus!

niinpä tietenkin

Niinpä tietenkin: enhän minä mitään siivonnut. Kaikkea kanssa. Nautin 35 asteen pakkasista kantamalla puita (ihan niinkuin olisin kirjoittanut tästä joskus aikaisemminkin?)ja kun olin saanut uunit lämpiämään, vajosin sohvan nurkkaan takan lämpöön. Jokaikinen ilta. Siinäpä sitten tulivat takaisin jo kerran pois sinnitellyt joulukilotkin. Ettäs sellasta. Aina ei voi onnistua, ei edes joka viikko.

Kaikesta huolimatta: hyvää viikonloppua!

niin nukkavierua!

"Ihana valo!" totesi eräs oppilaistani tänään. Niin olikin: auringonvalo tulvi luokkaan, ilmassa oli kevään odotusta.

Ihana valo, joka paljastaa kaiken. Kun tulin kotiin, niin lievä apeus täytti mielen: meillä on NIIN nukkavierua ja kulunutta. Kyllä jotain pitää tehdä viihtyisyyden lisäämiseksi. Mitä? Ensimmäiseksi tuli mieleen kauniit valoa läpäisevät verhot. Ja kunnon suursiivous. Näistä aloitan.

ystävänpäivänä

Tiedän, alkaa kyllästyttää nämä talvikuvat. Olen vain niin innostunut; nämä talviset maisemat ovat lumonneet minut täysin.

Sain ystävänpäivälahjaksi "täydellisen pienen lahjan". Kirja on tosiaan minikokoinen, mutta sisältää 194 asiaa ystävyydestä. Tässä muutama.

ERITTÄIN hyvä ystävä kertoo sinulle totuuden hedelmäkakustasi. -Onko kukaan sanonut hedelmäkakustani KOSKAAN MITÄÄN?

Ystävä, joka ei tarvitse apua on tosi ystävä. -Siis MITÄ?

Ystävä osaa tulkita puhetulvaasi ja vastaa vain oleelliseen. -Tässä on jo jotain tuttua.

Maailmassa ei ole ongelmaa, jota ystävykset eivät ratkaise kahvikupillisen ja pullan ääressä. -Onneksi on vielä muutama laskiaispulla jäljellä...

Hyvää ystävänpäivää!

hups!

Hups, miten nopeasti aika kuluu! Kymmenen päivän tauko päivityksessä, eikä tuntunut missään. Ihana, ihana talvi on jatkunut, aurinko paistanut ja pakkanan paukkunut. Lähes joka aamu olemme saaneet yllätyksenä huomata, että säätiedotuksen lupaamat lukemat ovat melkein tuplaantuneet. Puiden kantamista on riittänyt; en todellakaan tarvitse kuntosalikorttia! Jonkun verran on tullut rämmittyä myös metsässä, lumi ja vaihtelevat värit yhdessä pakkasen kanssa saavat aikaan tunteen kuin kulkisi sadussa.





Tänään sitten pääsin taas maistelemaan kuuluisia Sotkun munkkeja. Pakkasta oli "normaalit" 26 astetta kun ajelimme Kajaaniin.





Upseerikokelas Tnen marssi eturivissä. Vastustin tyttären armeijaan menoa, mutta olen iloinen, että hän piti päänsä: sosiaalinen porukoissa tekeminen, urheilullisuusja liikunnallisuus tuntuu sopivan hänelle hyvin.

Vala on hieno ja juhlallinen tilaisuus. Löysin taas itsestäni pienen isänmaallisen ihmisen marssimusiikin ja virren "Sun kätes Herra voimakkaat" soidessa. Muistin isääni, joka olisi täyttänyt tänään 93 vuotta; isä taisteli Talvisodassa nuorempana kuin tyttäreni on nyt. "..on isät täällä taistelleet ja uskoneet ja toivoneet. Me saimme saman asunnon ja samat vaiheet meidän on..." Silloinkin oli kylmä pakkastalvi, varusteet vain eivät olleet sellaiset kuin nykyään.

Nyt lähden katsomaan elokuvan Poika raidallisessa pyjamassa. Kirja oli loistava, toivottavasti elokuva myös. Ainakin kirjaa voin vilpittömästi suositella.

Mukavaa lauantai-iltaa kaikille lukijoilleni!

lepoa

Te nuoremmat lukijani, älkää uskoko, että vanheneminen on seestymistä, kypsymistä ja henkistä valaistumista. Viisastumista ja tyyneyttä kohdata elämä sellaisena kuin se tulee. Pah, sanon minä. Se on väsymistä ja väsymyksestä palautumista. Kokoaikaista vahtimista, ettei innostu mistään liikaa: jos innostuu, menee yöunet ja seuraava päivä on pilalla. Vanheneminen on nukkumaanmenoaikojen ja heräämisten kellottamista. Syömisten, juomisten ja liikkumisten vahtimista; silti niveliä kolottaa eikä roikkuvien luomien alta näe aamulla edes peilikuvaansa. Eikä ole kyllä väliksikään. Sellaista on vanheneminen, rakkaat nuoret lukijani. Vanhemmille lukijoille lienee tuttua?

Tässä iässä kaikesta pitää maksaa. Niinkuin Helsingin pitkästä, ihanasta viikonlopusta. Sitä seuranneesta pakkasviikosta, kun yksin kannoin puita talon kolmeen isoon uuniin, latasin auton akkua joka yö, hermoilin vanhan äitini silmäleikkausta ja toisen talon lämmitystä siellä kaukana Pohjanmaalla. Siitä, että ajelin 500 kilometriä viikonloppuna satumaisissa maisemissa, purin yhden näyttelyn, pystytin toisen yhdessä hyvän ystäväni kanssa. Oli innostusta ja iloa niinkuin ennenvanhaan nuorempana ja sitten se rekyyli tuli: puolentoista viikon kiito vaatii veronsa. En mennyt konserttiin, enkä entisöintiin, en jaksanut edes saunoa. Sen sijaan olen istunut takkatulen lämmössä ja neulonut. Katsellut vähän uusia käsityökirjojani. Jokohan voimani huomenna ovat palanneet?

Orkideoissa on taas nuput. Kevään merkki.