tämä lähtee

Nyt tämä lähtee kiertämään Suomea. Kajaanin kautta Ylivieskaan ja sieltä alaspäin, ehkäpä Haminaan asti. Oi, ikävöin jo takaisin...

mitä silmäni ovat nähneet

Sain Melitalta (anteeksi, en jaksa miettiä miten se linkitys meni, kun ei ole sitä rutiinia) mielenkiintoisen haasteen. Mitä silmäni ovat nähneet.

Ensin tietenkin tuntui, etten muista mitään merkittävää nähtyä, vaikka omasta mielestäni olen visuaalinen ihminen. Yleensä en kumminkaan muista menneistä tapahtumista mitään, olen niin tässä hetkessä eläjä. Siksi pyysin ystäviltä ja sukulaisilta 50-vuotislahjaksi sanallisia tai kirjallisia muistoja yhteisistä kokemuksista ja sain niitä. Aivan ihania muistolahjoja, jotka auttoivat minuakin muistamaan tapahtumia elämäni varrelta.

Kaikenlaista nähtyä alkoi kumminkin tulla tulla mieleen, kun aloin pestä mattoja.
Tässäpä näitä.

Olen nähnyt lapseni sydämen pysähtyvän ultraäänessä ja sen, kuinka muutaman tunnin kuluttua näin pienen keskosen keskoskaapissa. Sitä en unohda koskaan.

Olen nähnyt isäni heikkenevän ja kuolevan.

Olen nähnyt Estonia-kuvat toivottoman harmaana syysaamuna. Olin pienten lasten kotiäiti; en astunut pienimpäänkään purkkiin ennenkuin omien tyttöjen kanssa kymmenen vuotta myöhemmin. Matkustimme esiintymismatkalle Tanskaan ja meille järjestettiin menomatkalla hytti yläkannelle. Tulomatkalla en enää tarvinnut erikoisjärjestelyjä.

Olen nähnyt van Goghin luonnoksen maalaukseen, jossa on resuiset, paljon kävellyt kengät. Olin silloin nuori interreilaaja Amsterdamissa ja piirros teki lähtemättömän vaikutuksen minuun. Mikään taideteos ei sen jälkeen ole koskettanut samalla tavalla.

Olen nähnyt miehen itkevän.

Olen nähnyt Berliinin muurin, kirjoittanut siihen asianmukaisesti nimeni. Sitä Eurooppaa ei enää ole, jossa matkustelin nuorena. Se on historiaa.

Olen nähnyt neuvostosysteemin, kun kuulakärkikynät ja sukkahousut olivat kovaa valuuttaa. Sekin on historiaa.

Olen nähnyt maaseudun autioitumisen, kyläkoulujen lakkauttamisen ja karjojen vähenemisen pelloilta. Peltojen umpeenkasvamisen ja maaseutumaiseman rappeutumisen. Se on nykyaikaa.

Olen nähnyt kansallismaiseman Kolilla kaikkina vuodenaikoina, aurinkoisina ja pilvisinä päivinä, sateella ja poutasäässä.

Ja tänään näin, kuinka räsymaton värit kirkastuivat painepesurin suihkun jälkeen.

Kiitos Melita hyvästä haasteesta. Tuli palautettua mieleen asioita, joita ei ajattele päivittäin. Ehkä voittopuolisesti dramaattisia, mutta sellaiset kai jäävät parhaiten kuvina mieleen.

sentään jotain

Esseen palauttamisen jälkeen olen viettänyt laiskoja päiviä viikon verran(vaikka uutta esseetä pitäisi tietenkin kirjoittaa jo täyttä päätä!). Huono omatunto alkoi kolkuttaa: jotain tässä on tehtävä.

Niin kaunis helleaamu, joten lähimetsään kantamaan puita. Tulee hyvä mieli, kun polttopuupino kasvaa ja kaikissa lihaksissa tuntuu fyysisen työn rasitus. Parin tunnin urakan jälkeen aamupuuro maistui. Kun kerran oli reippaiksi alettu niin samalla linjalla sitten: hain vintistä likaisia mattoja ja virittelin painepesurin. Ehdin juuri pestä kolme pitkää mattoa, kun aurinko meni pilveen ja alkoi sataa. Tietenkin. Joka päivä sataa, jossain vaiheessa. Onneksi heräsin aamulla ajoissa!

lisää iloja

Apteekkarin ruusu ei tykkää sateista: nuput eivät aukea vaan muuttuvat ruskeiksi. Mutta myös nuput ovat kauniita. Viime syksynä sama ruusu intoutui kukkimaan uudestaan myöhään syksyllä. Jospa tänä vuonnakin?



Valamon ruusu kukkii vaahteroiden alla, eikä varmasti jää keltään huomaamatta. Tummanpunaiset kukat aukeavat satoi tai paistoi. Eikä niitä ole ihan vähän.



Karjalanruusukin on meillä puutarhassa, vaikka sitä tapaa myös lähimetsissä. Se on puutarhassa vähän ujo...




Niityllä kukkivat ketoneilikat. Ja vähän muuallakin: ne ovat kovia vaeltamaan. Joudun silloin tällöin niitä vähän kurittamaan. Niinkuin muuten ruusujakin

pieniä iloja

Minulla on se! Ihan vapaasti voitte olla kateellisia: minulla on se, harvinainen valkoinen varjolilja! Olen niin onnellinen! Se on KAUNIS.

Nyt puutarhan kautta puita kantamaan. Onneksi aurinko paistaa!

poika tuli, tyttö lähti

Voiko kasvatuksella vaikuttaa ihmisen asenteisiin tai arvoihin? Siihen, mitä hän valitsee, mikä kiinnostaa? Alan epäillä, että persoonallisuus ja tempperamentti vaikuttavat enemmän. Ainakaan tässä perheessä valinnat ja mielenkiinnonkohteet eivät mene edes sukupuolen mukaan. Olemmeko epäonnistuneet vai onnistuneet kasvattajina? Onko meillä edes ollut mitään merkitystä?

Poika tuli perjantaina helpottuneena armeijasta, jonka hän harkinnan jälkeen oli valinnut. Siviilipalvelus oli vahvasti harkinnassa mukana. Kun tytär reilu vuosi sitten ilmoitti lähtevänsä kirjoitusten jälkeen armeijaan, emme oikein uskoneet: kunhan puhuu. Mutta äsken kaverit hänet hakivat, kaljupäisen alokkaan. Sinne hän meni, 14 000 alokkaan joukkoon, yhtenä 200 tytöstä.

Ristiriitaisin tuntein suhtauduimme hänen valintaansa, mutta hyvällä mielellä halasimme hänet äsken matkaan.

sataa

Eilen satoi, tänään sataa. Siispä hyvää aikaa istua koneella, tehdä töitä ja huvitella. Kirjoittaa esseetä ja poiketa facebookissa - taisin vähän hurahtaa siihen. Tytär neuvoi, kuinka huvitus maksimoidaan: "Kuulokkeilla voit vielä kuunnella lempimusiikkiasi." Ei sentään, sellaiseen en pysty: kirjoittamaan esseetä, juttelemaan ihmisten kanssa facebookissa ja kuuntelemaan musiikkia. Tai sitten on luovuttava kokonaan ajattelusta(miksi ei?).

Musiikkia kävin kuuntelemassa ortodoksisessa kirkossa, jossa musiikkileirin opettajat konsertoivat. Kuuntelin taas klassista oikein sujuvasti ja NAUTIN. Vaikka en tietenkään YMMÄRTÄNYT sitä (mikähän trauma tämäkin on?). Ymmärsinkö sitten paremmin Sami Saarta, jota kävin kuuntelemassa pari päivää aikaisemmin? Tuskinpa vain. Yleensä ottaen en taida ymmärtää mitään musiikkia - on vain kuunneltava, sitten tykkää tai ei. Torilla oli kiva tavata tuttuja ja paras, mikä jäi mieleeni oli tuttavani kommentti uusiin tulevaisuudensuunnitelmiini:"Keksi vaan, mitä alat tekemään, minä hankin sinulle rahoituksen." Just niin. Mistä sais sen rohkeuden ja itseluottamuksen toteuttaa villit suunnitelmansa!?

facebook

Jotenkin juutuin tähän koneelle.... blogimaailmassa on kovin hiljaista, joten päätin pitkästä aikaa - noin kolmen kuukauden tauon jälkeen - vilkaista, mitä facebookiin kuuluu. Ja sinnehän kuuluu! Siellä oli vilkasta ja kavereitakin heti kommentoimassa "tilaani".

Koska blogini vuorovaikutteisuus on jäänyt kovin vähäiseksi, niin taidan nyt siirtyä kokeilemään facebookia. Niin että kutsukaa kaveriksi, alan opetella nyt sitä. Päivitän kyllä blogiakin.

Tämän kuvan laitoin,vaikka tunnistettavuus ei taida olla oikein hyvä.

päivä huonona ihmisenä-taas?

Siltä ei voi välttyä. Aina se tulee. Jos ei kerran viikossa niin ainakin kerran kuussa: päivä huonona ihmisenä. Riitelet läheisten kanssa, huudat ja meuhaat. Et jaksa soittaa ystävälle sairaalaan ja kysyä, miten hän voi, vaikka ajattelet, että kyllä pitäisi. Et jaksa lähteä lenkille, et lukea päivän lehtiä. Istut vaan koneella ja käyt läpi sata vanhaa kansiota ja heität roskiin tuhansia kuvia. Mitään muuta viisasta en ole tänään tehnyt. Eikä sekään niin viisasta ollut. Olen huono ihminen. Ainakin tämän päivän-taas.





Puutarhassa kukkivat akileijat niinkuin kaikki tässä maailmassa olisivat onnellisia, rauhallisia ja tasapainoisia. Niinkuin kauneus olisi itseisarvo onneen ja olemassaoloon.





Ja ruusut kans. Nyt kukkii jo mökinruusukin. Miten ne nyt kaikki yhtä aikaa intoutuivat kukkimaan.