tänään innostuin

Olen kovasti pinnallinen ihminen ja innostun helposti. Tänään innostuin näistä.

Aamulla kävin pikapikaa kirjastossa (väliaikainen työpisteeni on samassa rakennuksessa kuin kirjasto - tulen vielä kaipaamaan tätä väliaikaisuutta!) ja uutuushyllystä löysin kirjan Valokuvan terapeuttinen voima. "Valokuvat ja valokuvaaminen toimivat siltana menneisyyden muistoihin, tiedostamattomaan nykyhetkeen ja tuleviin toiveisiin." Jotain tällaistä olen minäkin kokenut. innostuin ajatuksesta, että perustaisin, oman blogin "oikeille kuvilleni", siis niille, joita kuvaan filmille mustavalkoisina ja jotka valmistan pimiössä. Niillä kuvilla on minulle henkilökohtaisesti suuri merkitys. En taida jaksaa; minulla on jo kaksi blogia hoidettavana (oppilaiden työt toisessa) ja nämäkin tulee harvoin päivitettyä.

Vapaatunnilla sain ystävältäni tekstiviestin: grafiikan työhuoneemme pystyisi nyt varaamaan näyttelytilan lokakuuksi. Varataanko? Kyllä. Ehdottomasti. Vain sillä tavalla saamme tehtyä töitä ja myös mahdollisia avustuksia suurten suunnitelmiemme toteuttamiseksi. Innostuimme nimittäin lauantaina toimintasuunnitelmaa tehdessämme: näyttely, opintomatka, taidepolkuun osallistuminen... Minä innolla mukana, vaikka olen etupäässä kulkenut siellä viihtymässä. Kotitehtävätkin usein tekemättä. Mutta näyttely! Kivaa!

Sitten vielä elokuvissa. Kautokeinon kapina. Kaunis elokuva epäoikeudenmukaisuudesta, ahneudesta ja julmuudesta. Ihmisistä, jotka joutuivat taistelemaan oikeudestaan elinkeinoonsa ja elämäänsä.

Tänään en taida jaksaa enää innostua mistään. Riittäähän tämä tälle päivälle?

konsertissa

Olin konsertissa. Ymmärrän klassista musiikkia todella vähän, mutta kuuntelen sitä mielelläni. Aina konsertin jälkeen mietin, miltä sama olisi kuulostanut, jos olisin musikaalinen ja YMMÄRTÄISIN jotain kuulemastani. Vielä hienompaa, jos osaisin itse soittaa. Onneksi tytär osaa ainakin vähän.

arkisia askeleita

Kolme askelta ulos, viisi askelmaa alas rappuja, 18 askelta puuvarastoon, kyykkimistä, puut syliin, 18 askelta takaisin, kuusi askelmaa ylös rappuja, puut pinoon ja sitten sama uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.....Kaksi tuntia kannoin puita. Niillä selviytyy puolitoista viikkoa, jos aurinko lämmittää taloa päivisin ja jaksan kantaa puita keittiön uunin lämmitykseen. Muuten sama savotta viikon päästä uudestaan.

Puita kantaessani mietin, onko tässä ekoelämässä maalla mitään järkeä. Jaksanko vielä kymmenen tai 20 vuoden kuluttua kantaa puita, herätä aamulla aikaisin sytyttämään keskuslämmitystä, vahtia mittareita, ettei lämmitys mene sähkölle.Kuin vastauksena mietelmiini satuin näkemään telkkarista jonkun eko-ohjelman. On ekologisempaa asua kaupungissa sähköllä lämpiävässä kerrostalossa. Hiukan lohdutti se, että se EDELLYTTÄÄ taloyhtiön tietoista toimintaa sähkön säästämiseksi JA joukkoliikenteen ja lähipalvelujen käyttöä. Siitä omalla autolla ajamisesta täällä maalla on aina huono omatunto. Ja siitä, että pitää palveluita hakea sadan kilometrin päästä.

Kiva oli hyötyliikkua, kun sää oli keväisen kaunis, taivaalla kevään värit.

yhtäkkiä vain

Minulla ei ole migreenitaipumusta eikä epilepsiaa. Olen kuitenkin kuullut, että jokin äkillinen asia, kirkas auringonpaiste, voimakas haju tms., voi laukaista kohtauksen.

Jotain samaa koin minä tänään: yhdet ainoat sukat laukaisivat valtavan tunnemyrskyn. Muistin kaiken, minkä olin jo luullut unohtaneeni. Kaikki tunteet vyöryivät ylitseni; oli pakko itkeä.

Onneksi kohtaus meni jo ohi. Aina se ei mene yhtä nopeasti.

hyvä kiertämään

Jo viikkoja sitten otin vastaan Saksi-Sadien haasteen eli hän valmistaa minulle tilkkutyön tämän vuoden kuluessa. Jotta saan tilkkutyön (jonka kovasti haluan), minun pitää tarjoutua tekemään jotain kivaa kolmelle lukijalleni. Siispä tarjoan:

1. Kierrätyskoru (esim. paperista, huovasta tai muusta keksimästäni materiaalista)

2. Ruutuvirkattu pitkä huivi (väri sopimuksen mukaan)

3. Filmikameralla otettu, pimiössä valmistettu mustavalkoinen valokuva+paspis, ei kehyksiä TAI grafiikanlehti paspiksessa

Kierrätyskoruja askartelen "saunakammarissa", kun puhun puhelimessa (ainut paikka, missä puhelu ei koko ajan pätki). Ruutuvirkatut huivit ovat tällä hetkellä intohimonkäsityöni, jota kuljetan mukanani kaikkialle. Kuvaprojektit ovat aktiivisessa vaiheessa juuri nyt. Tässä perustelut valinnoilleni (kuka niitä kysyi?).

Eli nyt sitten valitsemaan. Ja ehtona siis on, että jatkat haastetta omassa blogissasi tarjoamalla lukijoille kolmea asiaa, jonka osaat tehdä. Aikaa hyvän tekemiseen on siis koko tämä vuosi.

Sain myös tunnustusta, josta tulin tosi iloiseksi: ihanaa, että blogini lukeminen tuo hyvää mieltä. Kiitos Vaahteramäen lapset!

Pyrin rajoittamaan blogien lukemista ja koneella olemista muutenkin, joten luen nykyään blogeja aika vähän. Mutta annan hyvän mielen blogitunnuksen eteenpäin seuraaville:

pikkujutut
paperisydän
hiljan päivät

PS. Olin jotenkin koko ajan ajatellut, että haastetta jatketaan nimenomaan TEKEMÄLLÄ jotain toiselle. Paljon päänvaivaa, kun mietin, MITÄ minun tekemää kukaan haluaa. MUTTA, hyvät blogiystävät, tarkistin asian: voit ottaa haasteen vastaan, jos tarjoat blogissasi LAHJAA kolmelle lukijallesi. Näin se meni. Siis ei sen tarvinnut olla itsetehtyä. Mistähän minä senkin sain päähäni?

iloa ja surua

Ihana valo! Heräsin aamulla aikaisin, vaikka illalla meni myöhään. Aurinko paistoi, tunsin oloni energiseksi.

Pääsin kerrankin ajoissa liikkeelle ja grafiikan pajaan. Vaikka kotitehtävät olivat tekemättä, ehdin kuitenkin hapottaa laatan ja tehtyä jopa koevedoksen. Olin niin onnellinen: pitkästä aikaa pystyin keskittymään ja työskentelemään intensiivisesti, pääsemään siihen flow-tunnelmaan, johon taiteellisella harrastuksellani pyrin. Tavoitin jotain siitä mysteeristä, arkielämästä irtaantumisesta, jota taiteeelliseen työskentelyyn liittyy.

Työskennellessäni muistelin äitini hyvää ystävää, joka haudattiin tänään. Hän oli läheisen ystäväni äiti ja samanikäinen kuin oma äitini. Lapsuudesta tuttu, kaunis ja miellyttävä ihminen. Harvinainen ihminen siinä mielessä, että kaikki juoruilu loppui aina häneen: hän pystyi muuntamaan henkilökohtaisen aina yleiseksi, kaikkia koskevaksi. Mikä koskee sinua, koskee myös minua, mikä tapahtui jollekin kolmannelle, voisi tapahtua myös meille. Jotain tällaista asennoitumista elämään ja muihin ihmisiin muistan hänessä ihailleeni. Kesällä, kun hän tuli kylään, hän toi aina kukkakimpun, johon oli poiminut yhden kukan jokaista sillä hetkellä kukkivaa kukkaa. Muistan sen erikoisen hienona, koska meillä ei kotona ollut puutarhaa, eikä maalla yleensä muutenkaan tultu kukkien kanssa kylään.

Hän oli äitini hyvä ystävä, hänen tyttärensä on läheinen ystäväni ja ystävyys jatkuu myös lastemme välillä. Siinä on minusta jotain erikoishienoa.

sekava päivä

Joskus (aika usein) päivät tuntuvat sotkuisilta vailla selkeää jäsennystä ja järjestystä. Sellaisen päivän jälkeen olo on sekava eikä tyyni ja rauhallinen niinkuin toivoisi.

Tänään oli taas sellainen päivä. Heräsin aamulla liian aikaisin, jo paljon ennen kellonsoittoa. Laitoin talon lämpiämään, sain juoda rauhassa aamukahvit, tytär heräsi, laitteli eväät kirjoituksiin ja lähdimme. Töissä oli kivaa, niinkuin valinnaisryhmien kanssa aina. Puoleenpäivään asti siis kaikki hyvin.

Mutta mihin tuhlasin elämästäni kuusi seuraavaa tuntia? Vähän vaikea sanoa, mutta yritän jäsentää sitä kirjoittamalla sen tähän: tulin kotiin, söin, lähdin viemään nuorimmaista soittoharjoituksiin (aurinko paistoi, huomasin), tunnin kuluttua ajoin takaisin kotiin (aurinko paistoi edelleen), nukuin vähän, heräsin levottomana. En osannut ryhtyä mihinkään, joten kastelin orkideat ja keitin kahvia, istuin ja kuuntelin tyttären murheita, sytytin keskuslämmityksen, istuin koneelle, vastasin yhteen sähköpostiin ja nyt olen tässä. Kello on puoli seitsemän; nyt ei ainakaan enää viitsi ryhtyä mihinkään!

Ja tälläisia päiviä on minulla nykyään USEIN.

satuin lukemaan

Huvittavaa, että eiliseen postaukseen liittyen satuin tänä aamuna lukemaan, kuinka lapsi ymmärtää erillisyytensä. Ranskalaisen Lacanin mukaan lapsi ymmärtää oman erillisyytensä kuuden ja kahdeksantoista kuukauden välillä ns. peilivaiheteorian mukaan. Tähän ei tarvita peiliä vaan ulkopuolinen maailma alkaa toimia peilinä, lapsi näkee itsensä ulkopuolisin silmin. Katse tekee lapsesta yksilön, erillisen olemassa olevan persoonan. Taisin hypätä tämän kehitysvaiheen yli?

Teoriat on teorioita, mutta kiinnostavan ajatuksen se herätti: miten toisen ihmisen katse, oma peilikuva tai mielikuva itsestä muokkaa yksilöllisyyttä, kokemusta siitä, millainen olen tai en ole. Tuon teorian mukaan jäsentyminen tapahtuu myös kuvitteellisesti toisen katseen kautta, toista ei konkreettisesti tarvita. Nuorethan kuvaavat paljon itseään, muokkaavat kuviaan haluamaansa suuntaan ja odottavat kommentteja muilta. Ehkä se on tärkeää?

Ja tyttären kommentti kuvaan:"Et kai sinä tuota laita, onhan sinusta parempiakin." Niin sitä äidin erillisyyttä ja yksilöllisyyttä muokataan :)

aika rientää, olenko valmis

En ollut uskoa silmiäni! Yli kaksi viikkoa siitä, kun päivitin blogini - en voi millään uskoa, että niin kauan. Mutta niin se vaan on: hiihtoloma Pohjanmaalla ja viikko jo töissäkin.

Tänään oli taas grafiikkaa. En saa siellä paljon mitään aikaiseksi ja tunnen olevani oikea tumpelo, mutta porukka on niin mukava, että jo sen takia menen sinne. Tänään mietimme mm. sitä, kuinka hitaasti joku (minä) voi kypsyä tietoiseksi itsestään. Niinkuin yksi meistä selvitti:"Olin jo yli kolmekymmentä, enkä vielä tiennyt, olenko tumma vai vaalea, laiha vai lihava, tyhmä vai viisas, olin vain sellaista alkulimaa." Alkulimaa? Pakko nauraa!

Mutta on kokemuksessa jotain hyvin tuttuakin: vasta nelikymppisenä aloin tuntea olevani yksilö, ihan fyysisestikin. Tulin enemmän tietoiseksi omasta olemuksestani, ulkonäöstä, naisellisuudesta, omasta fyysisestä muodosta (pieni,siro jne. - en ollut tiennyt ja siksi käytin neljäkymmentä vuotta liian ISOJA vaatteita!).
Aloin myös tietoisemmin ajatella, mitä elämältä vielä haluan. No, sitä pohdiskelua jatkan vieläkin, eikä loppua näy. Aika kuluu,enkä vieläkään ole valmis. Onneksi sentään vaatteet osaan nykyään valita oikean kokoiset.

Kysyin lapsilta, mitä mieltä he ovat luonnoksestani. Tytär sanoi:"Salaatti. Aika arkinen aihe." Ja poika: "Taasko noita rivoja kuvia." Että mitä minä oikein piirsin? Mitä minä oikein halusinkaan sanoa?